Ja sinun tulee kunnioittaman minua

Seija Salomäki | 3.12.2013 9.00

Oli jouluaatto. Ilta oli jo pitkälle kulunut, ja ihmiset olivat käyneet nukkumaan. Valot mökkien ikkunoista olivat sammuneet. Pakkanen oli illan kuluessa kiristynyt yli kahteenkymmeneen ja yltyvä viima tuntui jäädyttävän ihmisen sisuksia myöten.

Eletään aikaa vuosikymmeniä sitten, jolloin katuvaloja ei pikkukylillä vielä näkynyt, eikä joka paikassa koko sähköäkään vielä ollenkaan.

Saara tarpoo kylmissään tiellä kohti omaa kotimökkiään. Hän on ollut auttamassa synnytyksessä muutaman kilometrin päässä. "Lapsenpäästäjä-Saara" niin kuin ihmiset häntä kylällä kutsuvat. Saara on aina ollut valmiina auttamaan, kun häntä pyytävät. Jo vuosikymmeniä säällä kuin säällä, mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Monta iloista hetkeä on Saara saanut nähdä ja tuntea ihmisten, isien ja äitien kiitollisuuden. Mutta myös murheellisia hetkiä, kun lapsi ei selviydykään. Tai äiti. Tai ei kumpikaan. Silloin Saara itkee yhdessä koko perheen kanssa. Mutta lohduttaa hän ei osaa niin kuin haluaisi. Tahtoisi oppivansa. Tahtoisi niin kovasti. Saara on hyvä ihminen. Ja hyvänä ihmisenä hänet tunnetaan, ei vain kotikylässä, vaan myös laajalla alueella kylän ulkopuolellakin.

Tänä iltana oli syntynyt potra poika. Saaraa hymyilyttää vieläkin ylpeän isän sanoinkuvaamaton riemu, kun hän saa pojan syliinsä ja hellästi kuiskaa: "Oma poika, meillä on poika".

Hyvillä mielin oli Saara työnsä toimittanut, vaikka oli jouluaatto. Ja mitäs hän siellä kotimökissään yksin? Yksinään Saara eleli lapsuusmökissään. Isästä ja äidistä oli aika jo jättänyt vuosia sitten. Tähän Saara oli jäänyt, eikä enää muualle haikaillutkaan. Ikääkin jo yli kuusikymmentä.

Yhtäkkiä Saara havahtuu ajatuksistaan. Missä hän oikein oli? Oli alkanut tuiskuttaa lunta toden teolla. Tietä ei näkynyt missään. Oli pilkkopimeää, taivaallakaan ei yhtäkään tähteä. Saara tuntee kylmän jäätävän jäsenissään. Jalat ovat jo ihan jäässä ja vähitellen ne käyvät tunnottomiksi. Saara hätääntyy. Tässä voi käydä huonosti.

Saara jatkaa epätoivoista tarpomistaan. Hän on ollut niin ajatuksissaan, ettei huomannut pakkasen kiristymistä, ei lumipyryä eikä edes sitä, ettei jalkojen alla enää ollut tietä. Hän oli eksynyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä oli eikä sitä, oliko keskiyö vai aamuyö jo. Ketään ei kuitenkaan olisi liikkeellä jouluyönä tähän aikaan ja tässä hirvittävässä viimassa. Saara tuntee voimiensa katoavan, hän ei enää tunne pistelyä eikä kuumotusta jäsenissään. Hän vain huomaa, ettei jaksa enää. Hengittäminen käy vaikeaksi. Saara haluaa päästä makuulle. Hän käy pitkäkseen valkoiselle hangelle tähdettömän taivaan alla, eikä jaksa enää ponnistella.

Saara ei tunne Jeesusta eikä oikein osaa rukoillakaan. Kyllä hän Jumalaan uskoi, lapsena oli käynyt pyhäkoulua. Oli käynyt rippikoulun ja kirkossakin aina silloin tällöin. Ainakin hautajaisissa ja joskus häissä. Mutta Jeesuksesta hän ei ymmärtänyt yhtään mitään, vaikka oli kuullut. Saara tuntee ajatustensa katkeilevan. Hän tuntee pian menettävänsä tajuntansa. Hän haluaisi oksentaa, paha olo tuntuu valtaavan hänet. Saara on paleltumassa kuoliaaksi.

Taas Saara havahtuu. Jostakin hänen tajuntaansa tulee sanat: "AVUKSESI HUUDA MINUA HÄDÄN PÄIVÄNÄ, NIIN MINÄ TAHDON AUTTAA SINUA." Mistä kummasta nuo sanat tulivat. Saara ei koskaan edes lue Raamattua. Liekö jostain lapsuusajan pyhäkoulusta noussut nyt mieleen. Pyhäkoulun opettaja kuului olevan uskovainen mummo. Rukoili aina oppilaidensa puolesta ja vielä heidän aikuisiksi tultuaankin muisti heitä.

Kukaan ei sano sitä Saaralle, mutta hän tietää, että sanat tulivat Jeesukselta. Se on Hän, Jeesus. Se, joka myös syntyi jouluyönä sinne tallin seimeen. Hän tahtoo nyt auttaa Saaraa. Ja kohmeisten huultensa raosta Saara sopertelee nuo kaksi sanaa, jotka vielä jaksaa: "Jeesus auta"!

Kun hän on lausunut nuo sanat, tapahtuu jotain. Hän saa jostakin aivan uutta, ihmeellistä voimaa. Hän nousee ylös kylmältä vuoteeltaan ja tuntee suloisen lämmön kulkevan läpi koko ruumiinsa. Aivan kuin hän alkaisi sulaa.

Saara katsahtaa taivaalle, jonne on ilmestynyt yksi tähti. Vain yksi, mutta se on suuri ja kirkas. Yhtäkkiä tähti alkaa liikkua ja Saara tuntee vastustamatonta halua seurata sitä. Tähti kulkee taivaalla jouluyön pimeydessä ja Saara seuraa sitä kylmässä maassa, lumessa tarpoen. Mutta ihmeellisesti jaksaen. Kului vain pieni tovi ja Saara huomaa tunnistavansa tienoon. Tässähän on se suuri kivi, joka on aivan pienen matkan päässä kodista.

Aamu on alkanut jo kajastaa. Yön toivottomat hetket ovat takanapäin, kun Saara tempaa mökkinsä oven auki ja astuu sisään rakkaaseen tupaansa. Tupaan, jonne ei enää koskaan uskonut palaavansa. Mökki on vielä lämmin, olihan Saara lämmittänyt sitä pitkin aattopäivää. Kuin aavistaen, että aamun sarastaessa sinne saapuu lämpöä kaipaava asukas.

Saara ei vielä tajua, mitä oikein on tapahtunut. Hän ei todellakaan ymmärrä, miten hän selvisi. Oliko hän nähnyt unta? Kuka minua auttoi? Sitten hän muistaa, mitä oli hiljaa huutanut elämänsä toivottomimmalla hetkellä; Jeesus, auta! Ja Jeesus auttoi. Aamuyön hämärässä Saara polvistuu mökkinsä lattialle, ristii kätensä ja kuiskaa: "Kiitos Jeesus, kiitos!" Tästä lähtien tahdon olla omasi ja palvella ihmisten lisäksi ennen kaikkea Sinua. Tahdon kertoa Sinusta kaikille.

Saara nousee ylös lyhyestä kiitosrukouksestaan, etsii isän ja äidin vanhan vihkiraamatun, avaa sen ja lukee ..." JA AVUKSESI HUUDA MINUA HÄDÄN PÄIVÄNÄ , NIIN MINÄ TAHDON AUTTAA SINUA, JA SINUN TULEE KUNNIOITTAMAN MINUA" (Ps. 50: 15)

Koskaan Saara ei unohda tuota jouluyötä, jolloin hän oli eksynyt kotitieltä ja oli paleltua kuoliaaksi. Mutta Jeesus oli sulattanut hänestä jään, jota oli kertynyt huomaamatta vuosien ajan. Vaikka hän oli hyvä ihminen, hän oli elänyt ilman Jeesusta. Sen tähden hän ei osannut lohduttaa. Mutta nyt hän osasi. Osasi lohduttaa ihmisiä Jeesuksen lohdutuksella. Ja kun joulutähti oli johdattanut hänet sen kiven luokse, joka on aivan lähellä kotia. Niin kuin Jeesuskallio, suuri ja vahva, ohjaa myrskyiselläkin taipaleella lämpöiseen kotiin, Jumalan luokse. Ja haluaa kunnian itselleen, ei ihmiselle.

Kunnia Hänelle, jolle kunnia kuuluu!

Siunatun Joulun toivotuksin;
Seija Salomäki