pelkäsin ihmisten mielipiteitä

Olin keväällä 1978 juuri valmistunut ammattiin, mutta olin
vielä ajatellut jatkaa opintoja Vaasassa. 
Opiskelija-asuntokin oli jo valmiiksi hankittuna. Kesäkuussa Kauhavalle
haettiin erääseen firmaan sihteeriä, ja jostain ihmeen syystä laitoin sinne paperit
vetämään, vaikkakin aivan viime tipassa. Pääsin haastatteluun ja tulin
valituksi. Aloitin uudessa työssäni heinäkuussa, mutta minulla ei ollut vielä sillä
paikkakunnalla asuntoa, joten asuin firman vierashuoneessa viikon verran.
Sitten jäin pariksi viikoksi kesälomalle, ja sinä aikana työnantajani laittoi
asunnonhakuilmoitukseni paikallislehteen. Lomani aikana sihteeri soittikin
minulle ja kertoi, että nyt olisi asunto vapaana - vieläpä juuri heidän
naapurihuoneistossaan. Otin sen ilomielin vastaan.

Muuttopäivän iltana tämä sihteeri pyysi minua luokseen
teelle, ja seinällä olevista tauluista ja julisteista päättelin, että hän ja
hänen miehensä olivat uskovia. Jokin tuossa nuoressa pariskunnassa teki minuun
vaikutuksen. Ajattelin, että heillä oli jotain, joka minulta puuttui. Olin koko
kesän ajan miettinyt elämää ja sen tarkoitusta. 
Uskoontulokin oli häivähtänyt mielessä, mutta hylkäsin ajatuksen
nopeasti, koska pelkäsin, mitä ystävät ja tutut sanoisivat. En kuitenkaan ollut
oikein onnellinen, vaikka koko elämä oli edessä: olin nuori, mennyt kihloihin
muutama kuukausi sitten ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mietin kuitenkin, että
oli jotenkin järjetöntä, että ihmiset kävivät töissä voidakseen elää ja elivät
voidakseen käydä töissä. Täytyihän elämällä olla jokin muukin tarkoitus,
ajattelin.

Kyselin tältä uskovaiselta naapuriltani, miten hän oli
tullut uskoon. Hän kertoi minulle tarinansa ja paljon muutakin, mm. sen, että
Jeesus on luvannut tulla takaisin noutamaan omansa luokseen. Kiinnostuin
todella ja keskustelimme pitkään. Kun puhuin Vaasassa asuvalle sulhaselleni
näistä mietteistäni, hän tyrmäsi ne oitis. Niinpä annoin sitten naapurini
ymmärtää, että asia oli loppuun käsitelty. Hän pyysi minua kuitenkin taas
eräänä iltana kylään, ja arvasin, mistä asiasta hän tietysti olisi halunnut
puhua. Lupasin tulla, kun en kehdannut suoraan kieltäytyä, mutta sanoin käyväni
ensin vähän pyöräilemässä. Päätin tehdä niin pitkän pyörälenkin, että voisin
sitten lenkiltä tultuani sanoa, että en viitsi enää niin myöhään tulla kylään.

Sinä syyskuun lopun iltana lähdin pyöräilemään Kauhavalta
Lapualle. Mielessäni kävin kovaa taistelua. Olisin halunnut tulla uskoon, mutta
pelkäsin jälleen ihmisten mielipiteitä. Arvelin myös, että uskoontuloni takia
joutuisin luopumaan monista minulle tärkeistä asioista. Miksi tämän piti olla
niin vaikeaa, huokasin. Silloin ikään kuin kuulin äänen, joka sanoi: "Se portti
on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään". Uskon, että se oli Jeesus. Silloin
tein mielessäni luovutuksen: maksoi mitä maksoi, haluan tulla uskoon. Kello oli
kahdeksan illalla, kun pääsin takaisin Kauhavalle, mutta kävelin suoraan
naapuriin enkä enää halunnut paeta sitä Jeesuksen tarjoamaan pelastusta, jonka
hän haluaa antaa lahjaksi jokaiselle, joka häneen uskoo.

Myöhemmin naapurini kertoi, että hän oli rukoillut, että se
joka siihen työhön tulee, olisi Jumalan lähettämä. Kuinka kiitollinen olenkaan,
että Jumala oli nähnyt kaipaukseni ja lähetti minut Kauhavalle, että saisin
löytää pelastuksen. Mitään tärkeää en ole menettänyt, vaikka niin silloin
pelkäsin, vaan olen saanut elää rikasta elämään Jeesuksen omana jo 34 vuotta!

Riitta Jartamo